Jos jotain olen minimalismista oppinut, niin sen, ettei luopuminen ole menettämistä, vaan mahdollistamista.
Kun luovun vaatekaapissa käyttämättöminä roikkuvista vaatteista, mahdollistan helpommat aamut. Kun kieltäydyn projekteista, jotka eivät innosta, voin käyttää saman ajan merkityksellisempiin asioihin – kuten hyvinvointiin, ihmissuhteisiin tai tähän sivustoon.
Siispä samalla kun olen päättänyt, minne tänä vuonna haluan mennä ja millaiseksi kehittyä, olen tehnyt itselleni selväksi, mistä haluan luopua.
Ainakin näistä aion luopua: ikivanhat (turhat) kaunat, liika somenkäyttö, pitkiksi venyvät työpäivät ja ylimääräiset kahvikupilliset, muiden miellyttäminen omien tarpeiden kustannuksella, epäusko itseeni, mukavuusalueella pysytteleminen, liian stressaavat valokuvausprojektit, kiireiset aamut, myöhäisiksi venyvät illat ja velvollisuusajanvietteet, jotka eivät oikeastaan kiinnosta.
En jaksa enää tuhlata aikaa tunteisiin, jotka rajoittavat elämää, vain siksi, etten suostu kohtaamaan niitä.
En jaksa enää tuhlata aikaani elämää ja unelmia rajoittaviin tunteisiin ja tilanteisiin, joita en suostu kohtaamaan.
En jaksa enää tuhlata aikaani tunteisiin ja tilanteisiin, jotka rajoittavat elämää ja unelmia vain siksi, etten suostu kohtaamaan niitä. Muistoja, ajatusmalleja, usein vanhoja asioita.
Ne myllertävät kaiken alla, pulpahtelevat pintaan aina välillä, kiristävät pallean kohdalla ja muuttavat hetkiä harmaiksi. Joitakin tunteita ja muistoja en tahtoisi käsitellä. Mutta pitäisi. Kaikki ne kipeätkin hetket menneisyydestä, kun hävetti, harmitti, kiukutti, sattui ja suretti. Niin kauan kuin en kohtaa niitä ja anna niiden huuhtoutua kehon läpi, en pääse niistä irti. Ne jäävät vaivaamaan.
Tänä vuonna tahdon luopua tunteista, tilanteista ja muistoista, jotka pitävät yhä otteessaan. Tänä vuonna aion olla rohkea ja annan niiden vyöryä ylitseni. Ne kerrat, kun sanoin jollekulle ikävästi. Kaiken sen vihan, jota yhtä saatan pitää sisälläni. Surun, häpeän, murheet, menneet. Annan niiden tulla ja sitten mennä.
Tänä vuonna en anna minkään rajoittaa itseäni. En ainakaan itseni.
Teksti: Reetta Vahanen
