Hänen nukkuva selkänsä kohoilee sängyn toisella laidalla, kun herään. Nostan peiton päältäni ja hiivin sängyn ohi keittiöön.
Mittaan veden ja purut, naksautan keittimen päälle. Annan sen herätä hyristen, kun pesen hampaat ja kasvot.
Hän herää ja kävelee keittiöön, minä kaadan kahvin leveisiin kuppeihin, istumme unisina pöydän vastakkaisille puolille ja katselemme toisiamme.
Suosikkihetkeni päivästä.
Sunnuntaisin nukumme pitkään. Päivän vietämme kotona tulevaan viikkon rauhassa valmistautuen. Hän imuroi, minä pyyhin pölyt. Pyykkikone kolisee tasaisesti kylpyhuoneessa, kaiuttimissa soi joinakin päivinä jazz, toisina Lykke Li.
Viime aikoina olen tehnyt sunnuntaisin pitsaa. Upottanut kädet taikinaan ja antanut sen kohota liinan alla helteisessä huoneilmassa. Muovannut siitä kaksi lankkua, asetellut niiden päälle tomaattikastiketta, mozzarellaa ja milloin mitäkin.
Lukenut illalla kirjaa, vältellyt somea ja kiirettä. Katsonut ehkä elokuvan tai dokumentin. Joogannut. Piirtänyt kalenteriin seuraavan viikon viivat. Vaihtanut lakanat, päästänyt irti. Ollut vain, niin kuin kotona kuuluukin olla.
Koti.
Tahtoisin, että se on paikka, jossa ulko-oven avattua voi antaa hartioiden pehmentyä ja ilmeen sulaa, hengityksen hidastua ja askelten kevetä.
Ajatuksissani kotona voi levätä ja inspiroitua, olla oma itsensä ilman minkäänlaisia rajoituksia, maata keskellä olohuoneen lattiaa tai harjoitella eteisessä käsillä seisontaa. Olla sellainen kuin on – ja tuntea olonsa hyväksi, pehmeämmäksi.
Usein keitän aamukahvini ja leivon sunnuntaipitsani kuitenkin harmaaksi virttyneessä ja muodottomaksi venahtaneessa t-paidassa, joka on niin pahasti ristiriidassa ajatusteni kanssa, että tekee pahaa kirjoittaa niistä samassa postauksessa.
Ehkä vanha t-paita ei pilaa suurimman osan tunnelmaa, mutta omaani se kyllä vaikuttaa. Miksi kotivaatteisiin on silti niin vaikea panostaa?
Haaveissani (ja Pinterest-kansioissani) pukeudun kotona rentoihin farkkuihin ja valkoiseen t-paitaan, joka ei ole virttynyt. Näissä vaatteissa maalaisin tauluja, joisin kahvia ja kuvittelisin asuvani pariisilaisessa ullakkohuoneistossa.
Voisin pukeutua myös mustiin trikoisiin ja muhkeaan neuleeseen ja kuvitella olevani tanssija, joka viettää vapaapäiväänsä kotona luontodokkareita katsellen tai kirjaa lukien.
En osaa myöskään selittää, miksi kesti niin kauan ostaa aamutakki. Ehkä hoin itselleni olevani minimalisti ja ettei se sovi minimalistiseen elämään. Totuus kuitenkin on, että sen hankittuani olen käyttänyt sitä enemmän kuin mitään muuta vaatetta. Pukeudun siihen aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä. Se tuo hampaidenpesuun, hiusten harjaamiseen ja kasvoveden kerrostamiseen jonkinlaista hemmottelua ja tekee arkisista rutiineista kokonaisempia, pehmeämpiä.
Kotivaatteiden ongelma taitaa ainakin omalla kohdallani olla se, että monien liikkeiden alusvaateosastoilta löytyvät pastellipyjamat ja printtitunikat eivät oikein sovi ajatukseeni kotivaatteistani. Haluaisin, että kotivaatteissa voisin myös avata oven vieraille tai käydä kaupassa.
Suosikkikotiasuni on viime aikoina ollut Zadaasta käytettynä ostetut Topshopin farkut sekä simppeli t-paita (kuvissa). Niissä tunnen oloni juuri sellaiseksi kuin kotona haluankin oloni tuntea. Pehmeäksi, mutta kuitenkin omaksi itsekseni.
Teksti: Reetta Vahanen
Kuvat: Sunnuntaimedia
Sunnuntaimediassa elokuun juttujen teemana on ARKI. Puhumme rutiineista, kotielämästä ja tasapainosta, viihdymme kotiasuissa ja teemme arjesta asteen ihanampaa.
